Turun yliopisto: Huippututkimus ei perustu massatuotelaitemarkkinoille

”Vallitseva hankintalainsäädäntö korostaa jo mahdollisuutta markkinakartoituksen tekoon. Tästä näkökulmasta 65 § uudistus ei tuone hankinnan valmisteluun erityistä uutta näkökulmaa ottaen huomioon, että varsinaista pakollista menettelytapaa toteuttaa markkinakartoitus ei ole säädetty sen paremmin vallitsevassa kuin uudistettavassa säädöksessä. Molemmissa tapauksissa markkinakartoituksen toteutustapa on vapaamuotoinen, kunhan huomioidaan tietyt yleiset periaatteet kuten syrjimättömyyden periaatteet. Ottaen huomioon hankintayksiköiden tarvitsema palvelu- ja tavarasegmenttien moninainen laajuus, ei myöskään ole tarkoituksenmukaista edes yrittää muodostaa pakollista markkinakartoitusmenettelyä, jolloin markkinakartoituksen toteutustavan pitäminen vapaamuotoisena on edelleen tarpeen.

Ehdotus on kuitenkin liittämässä markkinakartoituksen tekoon mm. hankintamenettelyn keskeytyksen osalta erityisiä oikeudellisia vaikutuksia. Yhden tarjouksen tilanteessa hankintaa ei ehdotuksen mukaan tarvitse keskeyttää mm, jos markkinakartoitus on suoritettu 65 §:n mukaisesti. Keskeytyssäädöksen tarpeellisuus osoittautuu varsin kyseenalaiseksi yhden tarjouksen tilanteessa ottaen huomioon, että todennäköisesti jonkin asteinen, siis vapaamuotoinen markkinoiden, tuotteiden ja palveluiden nykytilan kartoitus on kuitenkin toteutettu hankintayksikön valmistellessa kilpailutusta vanhan sopimuskauden päättyessä. Säädöksen soveltamisala todellisuudessa jää siten varsin epätarkaksi, epäselväksi eikä palvele lainsäädännön selkeytysvaatimusta.

Kategorinen, kaikille hankintayksiköille asetettu velvoite kilpailuttaa hankinta uudelleen yhden tarjouksen tilanteessa on keinotekoinen ja epäkäytännöllinen eikä palvele toisaalta hankintayksiköiden välttämättömien tarpeiden huomioimista eikä ole perusteita olettaa sen lisäävän kilpailutusta. Jos virallisen kilpailutusmenettelyn kautta toteutetussa kilpailutuksessa on tullut vain yksi tarjous, ei ole mitään konkreettisia perusteita olettaa, että sama uudelleen kilpailutettaessa saataisiin useampi tarjous.

Korkeakoulusektori poikkeaa monelta osin muista hankintayksiköistä. Esimerkiksi kunnat toteuttavat lainsäädännössä asetettuja palvelutoimintoja ja kilpailuttavat palveluita tai tavarahankintojaan siten, että ratkaisu palvelisi mahdollisimman hyvin laajaa käyttäjäkuntaa. Tämä huomioiden toimittajakenttä on myös laajempi kuin esimerkiksi korkeakoulusektorilla. Korkeakoulujen perustehtävä yliopistolainsäädännönkin mukaan on mm. korkeatasoinen huippututkimus. Korkeakoulujen tutkimukseen tähtäävien laitteiden tai palveluiden hankinnat usein kohdistuvat ratkaisuihin, joissa korostuu uudet, tulevaisuuteen tähtäävät innovatiiviset, uudet ratkaisut ja sen mukaiset vaatimukset. Tästä näkökulmasta etenkin huipputekniset laitteiden markkinat voivat olla varsin kapeat. Korkeakoulut kilpailevat globaalisti tutkimusmarkkinoilla ja pyrkivät saamaan välineistön, mikä mahdollistaa uutta, innovatiivista tutkimusta. Markkinat ovat vakiintuneesti ko. sektoreilla usein kapeat, koska huippututkimus ei usein perustu massatuotelaitemarkkinoille. Korkeakouluilla tulee pitää vapaa valta valita tutkimuskohteidensa kohdennus. Korkeakoulujen tulee edelleen saada asettaa näin ollen hankittavalle laitteille ja palveluille korkeat ja tinkimättömät, sen asettamiin tutkimustavoitteiden täyttämiseen tähtäävät vaatimukset ja ilman, että näistä vaatimuksista jouduttaisiin tinkimään vain sen vuoksi, että riskinä on saada yksi tarjous. Jotta tutkimuskohteiden valintavapaus voi toimia myös konkreettisesti, edellyttää se, ettei keinotekoisesti aseteta lainsäädännöllisiä esteitä hankkia välineistöä tai palvelua, jossa markkinat ovat kapeat ja jossa voidaan joutua yhden tarjouksen tilanteeseen. Hankintalainsäädäntöä uudistamalla ehdotetulla tavalla ei tule ohjata korkeakouluja toteuttamaan hankintoja alentamalla hankinnan vähimmäisvaatimuksia, jotka eivät palvelisi sen määrittämiä korkeita tutkimustarpeita. Uudelleen kilpailuttamisvelvoite pääsääntönä on siten erittäin epäkäytännöllinen eikä sillä voida olettaa olevan kilpailua lisäävää vaikutusta. Velvoite todennäköisesti vain lisää byrokratiaa, hankinnan toteutuksen hankintayksikölle aiheutuvia kustannuksia ja viivästyttää hankinnan toteutusta. Lisäksi ehdotus johtaisi ennemminkin suorahankintailmoitusten määrän lisääntymiseen potentiaalisen yhden toimittajan tilanteessa sen sijaan, että varmuuden vuoksi päätetään testata markkinat julkaisemalla normaali hankintalain mukainen avoin kilpailutus ja ottaa riskiä siitä, että saadaan vain yksi tarjous.

Korkeakoulujen rahoitus ja sitä kautta monet hankinnat perustuvat entistä enemmän myös täydentävään rahoitukseen. Täydentävään rahoitukseen liittyy käytännössä aina aikamääreet, jonka kuluessa hankinta on toteutettava. Rahoittajasta riippuen rahoitus on käytettävä usein tavalla, joka ei mahdollista useaa hankintalain mukaista kilpailuttamiskierrosta. Pakollinen uudelleen kilpailutusvelvoite lisäisi siten riskiä, että hankintaa ei voida toteuttaa lainkaan rahoitusehtojen puitteissa. Uudelleenkilpailuttamisvelvoitetta ei siten tulisi säätää lainkaan tai säädökseen tulisi vaihtoehtoisesti liittää selkeä poikkeus siitä, ettei määräys koske esim. tutkimustoimintaan tähtääviä laitteita tai palveluja.

Hankintalain 75 § ei tule muuttaa ehdotetulla tavalla. Se, missä kokonaisuudessa hankinta toteutetaan on vallitsevassa lainsäädännössä jätetty hankintayksikön harkintavaltaan eikä osiin jakamista tai jättämistä ole voitu käyttää valitusperusteena. Suomenkin kansallinen lainsäädäntö perustuu direktiivin. Direktiiviä valmisteltaessa päätettiin käytännöllisistä syistä ottaa nimenomaan se kanta, ettei osiin jakamattomuutta tule pakolla säätää osaksi kansallista lainsäädäntöä ja kukin valtio sai itse määritellä, voiko osiin jakamista käyttää valitusperusteena vai ei. Käytännössä vallitsevana kantana on ollut EU valtioissa se, ettei osiin jakamista voida käyttää valitusperusteena. Hankintayksiköt kykenevät itse päättämään mm. omien hallintorakenteiden, olemassa olevien muiden ratkaisumallien johdosta sen, missä kokomaisuudessa hankinta on järkevää sen kannalta kilpailuttaa ja vastaavasti, jaetaanko se osiin ja millaisiin osiin. Markkinoilla ei tätä tietoja voi olla. Valitusmahdollisuuden avaaminen tähän johtaa todennäköisesti turhien valitusten lisääntymiseen, koska pelkkä väitemahdollisuus siitä, ettei hankintaa ole jaettu osiin riittävällä tavalla, on omiaan lisäämään kilpailutukseen osallistuneiden, hävinneiden tarjoajien halukkuutta saada muutettua näille epäedullinen ratkaisu ja uudelleen kilpailutuksen alle. Koska osiin jakaminen ja sen riittävyys voidaan aina ns. riitauttaa, on vaarana luoda loputon väitemahdollisuus uusine uudelleen kilpailuttamisineen, koska loppujen lopuksi ainoa taho, jolla on edellytykset arvioida sopivan kokonaisuuden järkevyyttä ja mielekkyyttä, on hankintayksikkö itse.

Olemassa olevaa 75 §:ää ei siten tule muuttaa ehdotetulla tavalla, vaan osiin jakaminen ja sen mahdollisuus tulee säilyttää hankintayksiköllä ilman, että ko. ratkaisu voi joutua valituksen kohteeksi. Pakollinen pilkkominen muutoinkaan ei edistä hankintojen kustannustehokasta ratkaisua, johtaisi kokonaisuuden pirstoutumiseen usein vaikeasti hallittaviin, epäloogisiin osakokonaisuuksiin ja kustannusten nousuun.

Osiin jakamisen valitusmahdollisuus ei tuo mitään uskottavaa, konkreettista hyötyä kenellekään menettelyyn osallistuneista.”